Lievestuoreen Liisa

Te luulette varmaan, että tota noin, mä en pystyisi lauluja luomaan. Mut’ uskokaa te poijaat, että tota noin, pystyn ainakin yhden esiin tuomaan. Heikko on lauluni, mutta tota noin, enhän sillä mä tohtoriks väitä. Vaan mä ajattelen näin, itsekseni nimittäin, että mahtuuhan maailmahan näitä…

Yllä oleva siteeraus on Georg Malmstenin vuonna 1950 levyttämästä kappaleesta Totisen pojan jenkka. Kerrotaan, että laulu on saanut alkunsa nimimerkki Ollin pakinasta Nimittäin tuota noin. Pakinassa eräs mies kertoo tarinaa ja käyttää jatkuvasti täytesanaa nimittäin. Toinen mies hermostuu täytesanaan, vaikka itse koko ajan käyttää puheessaan täyteilmaisua tuota noin.

Hyräilin laulua eräänä aamuna, mutta muistin vain kertosäkeen ”vaan mä ajattelin näin itsekseni nimittäin”. Etsin käsiini laulun sanat ja kuuntelin kappaleen Georg Malmstenin laulamana useampaan kertaan.

Jotain liikahti sisälläni ja se jokin herätti eloon jotain. Hetkeen en ymmärtänyt, mistä oli kysymys. Noin neljännen soittokerran jälkeen huomasin puhelimeni YouTube – näytöllä Irwin Goodmanin Lievestuoreen Liisan. Sekunnin murto-osan ehdin ajatella, että tuota kappaletta en kuuntele. Saman tien vastakkainen ajatus nousi mieleen: Juuri nyt haluan kuunnella tuon kappaleen. Kuuntelin kerran, kuuntelin toisen ja kuuntelin kolmannen kerran.

Luulin kuuntelevani tarinaa siitä, miten nuori Lievestuoreen Liisa toivoisi löytävänsä ystävän, ehkä jopa rakastetun, joka ei pilkkaisi häntä vaan ymmärtäisi. Mutta hän ei löydä sellaista, koska hän asuu tunkion takana, likaojan laidalla. Ja koska likaojan haju on tarttunut myös häneen. Siitä on tullut osa Liisan identiteettiä.

Mutta Lievestuoreen Liisan tarina ei ollutkaan surkea tarina. Se ei ollut synkkä tarina eikä surullinen tarina. Se olikin kahden nuoren rakkaustarina!

Liisa oli tyttö tehtaan varjoista. Hän oli sievin Suomen marjoista. Tehtaassa oli työssä nuori mies, joka Kisakurren lavalta haki Liisaa tanssimaan ja tanssin jälkeen istui Liisan kanssa haaveilemassa likaojan reunalla. He katsoivat likaojan juoksuun. Sen kuohuissa rakkaus soi. Liisan hurmaavan hajuveden tuoksu, se varmuuden leivästä toi.

Kai kahden onni kukoistaa myös tunkiolla voi
Kun viemärikin heille pelkkää onnen kieltä soi.
Sen kuohut loivat varmuutta ja tuoksu turvaa toi
Kun tehtaan takaa kimmelteli uusi aamunkoi.

Miksi minä luulin kuuntelevani laulua sellaisesta Lievestuoreen Liisasta, jota kukaan ei rakasta, koska likaojan haju on tarttunut häneen?

Palataan ajassa 50 vuotta taaksepäin eli vuoden 1968 kevääseen, ylioppilaskirjoitusten kynnykselle, penkinpainajaispäivän ja -illan ohjelmaan. Tarkemmin sanottuna abikronikan esittämiseen meistä, jotka olimme jättämässä lukion ja aloittamassa valmistautumisen ylioppilaskirjoituksiin. Tuolloin oli tapana, että lukion kakkosluokkalaiset esittävät jokaisesta abiturientista laulun, jonka kuuluisi olla huumorin värittämää, hyväntahtoista leikittelyä kunkin abin olemuksesta tai koulussa tapahtuneista sattumuksista. Nämä hauskaksi tarkoitetut kronikat olivat kuitenkin kipeää tekevää kuunneltavaa monelle meistä. Pahimmillaan jotkut meistä kokivat tulleensa julkisesti nolatuiksi. Muistan itse, miten keräsin kaikki voimani, että sisälläni vellovat häpeän, pettymyksen ja surun tunteet eivät saisi yliotetta, kun itsestä lauletun laulun jälkeen ei voinut juosta ulos koulun juhlasalista johonkin, missä olisi voinut yksin itkeä pahaa oloaan.

Vuosia jälkeen päin sain tietää, että kronikoiden hyväksymisestä vastaava opettaja oli epäröinyt minusta laulettavan laulun sopivuutta. Ja pohtinut sitä, miten vastaanottaisin esityksen. Kestäisikö psyykeni laulun kuuntelemista. Miten olisinkaan toivonut, että opettaja olisi kuunnellut omaa epäröintiään ja kieltänyt laulun julkisen esittämisen.

Tuossa hetkessä minulle kävi kuten niin monelle meistä, jotka ilman omaa syytä kantavat sisällään häpeää: Aloin tiedostamattani kerätä itseeni häpeän sävyttämiä kokemuksia – tulkintoja – erilaisista elämän varrelle osuneista tapahtumista.

Tulkinnat ovat paitsi häpeän sävyttämiä, myös häpeän vääristämiä. Häpeä on kuin syöpä, joka uhkaa saada yliotteen terveistä soluista – psyyken terveistä suojamekanismeista ja psyyken rakentavista voimista. Yliotteen lisäksi häpeä vääristää tapahtunutta todellisuutta. Se muokkaa muistiamme niin, että jonkin ajan kuluttua saatamme muistaa jonkun tapahtuman kokonaan toisenlaisena kuin miten asia todellisuudessa oli. Tämä on ehkä kaikkein petollisin puoli häpeässä. Me alamme kertoa itsestämme tarinaa, joka ei ole lainkaan totta. Se on häpeän käsikirjoittama valheellinen tarina, johon olemme tietämättämme samaistuneet.

Mitä minulle siis tapahtui tuona penkinpainajaisiltana vuonna 1968, jolloin koin tulleeni häväistyksi ja yritin kätkeä kokemuksen syvälle sisimpääni? Johonkin, mistä se ei koskaan nousisi esiin ja mihin ei koskaan tarvitsi palata. Esittivätkö lukion kakkosluokkalaiset minulle laulun, johon he valitsivat säveleksi Lievestuoreen Liisan sävelen ja sanoiksi sanat, joissa oli mukana tunkiolla istuva Liisa, jonka vaatteet haisivat likaojalle ja joka suri sitä, kun ei saa vastakaikua ihastukselleen?

Palataan takaisin muutaman viikon takaiseen päivään, jolloin uudelleen ja uudelleen kuuntelin Lievestuoreen Liisa – kappaletta, ja jolloin tajusin sen olevan kaunis rakkauslaulu. Laulu rakkaudesta, joka voi syttyä myös lipeää ojaan juoksuttavan sellutehtaan läheisyydessä. Elämänmakuinen ja elämäntuoksuinen laulu.

Aloin etsiä tarkempia tietoja Irvinin laulamasta kappaleesta. Tämän päivän tietosanakirjan, Googlen, avustuksella löysin, että ”kappale käsittelee Lievestuoreen sellutehtaan aiheuttamia ympäristöhaittoja. Vexi Salmi teki sanat Irvin Goodmanin sävellykseen. Kappale syntyi, kun Salmi luki keväällä 1971 Helsingin Sanomista uutisen, jossa kerrottiin Lievestuoreen sellutehtaan avaamisesta uudelleen. Välittömästi Salmi kirjoitti tekstin Helsingissä. Koska Goodman oli keikalla Mikkelissä, luovutti Salmi tekstin kirjekuoressa linja-autonkuljettajalle, joka puolestaan luovutti sen määränpäässä, Mikkelin linja-autoasemalla, Goodmanille. Goodman teki sävellyksen, ja lähetti sen seuraavalla linja-autolla takaisin Helsinkiin, jolloin se palasi Salmelle ennen yötä. Vielä saman yön aikana Markku Johansson teki kappaleeseen sovituksen. Seuraavana päivänä siirryttiin studioon, jolloin nauhoitettiin taustat ja lopuksi Goodman lauloi oman osuutensa. Single ilmestyi viikko sen jälkeen, kun Helsingin Sanomien artikkeli oli julkaistu.”

Vexi Salmi luki Helsingin Sanomista uutisen keväällä 1971. Minun abikronikkani esitettiin vuonna 1968. Miten minusta voitiin vuonna 1968 laulaa sävelellä, joka syntyi vasta kolme vuotta myöhemmin? Ei mitenkään. Rakkauslauluksi muuttuneen Lievestuoreen Liisan soidessa jatkoin ”totuuden etsimistä”. Sisimmässäni alkoi liikkua jotain lämmintä, joka tuntui sulattavan häpeää niin kuin kevätaurinko sulattaa talven lumia: minä en olekaan Lievestuoreen Liisa. Ja vaikka olisinkin, niin laulun Liisaahan ei hylätty, vaan häntä rakastettiin.

Monen polun jälkeen löysin vastauksen. Minun kronikkani sävel oli otettu Fredin laulamasta Roskisdyykkarin Balladista. Alla oleva kertosäe ryyditti abikronikkaesityksen ydintä, jossa – niin sen koin – minulle naurettiin tai minua pilkattiin siitä, että olin ihastunut enkä saanut ihastukseeni vastakaikua.

Tääl istun mä tunkiolla ja synkkänä katselen,
Seas roskien, kaiken loan ja lasipullojen.
On poskellain kyynel ja mieleni haikea,
Vaikka paremmaksi kaikki muuttuu silti hyväksi ei milloinkaan.

Pilkatuksi tuleminen luokkakaverien kuunnellessa teki minuun häpeän täyttämän haavan, joka alkoi elää omaa elämäänsä. Se vääristi muistikuviani ja sai minut samaistumaan mm. lauluun, jota ei tapahtumahetkellä edes ollut olemassa. Mihin muuhun ”olemattomaan” olen saattanut samaistua? Kun todellisuus alkoi hahmottua, häpeä sisälläni alkoi sulaa, pienentyä, heikentyä voimassaan. Todellisessa laulussa on roskiskasa, ”citytunkio” sekä roskisdyykkarin melankolinen käsitys katselemastaan yhteiskunnasta. Minulle esitetyssä laulussa tuo alakulon sävyttämä asenne tarkoitti minun asennettani – lukion kakkosluokkalaisten mielestä. Tuona päivänä, muutama viikko sitten, katsoin silmiin yli 50 vuotta vanhan häpeän tarinaa sen syntyhetkestä alkaen. Totuudellisena. Ilman vääristymiä. Soitin uudelleen molempia kappaleita, Lievestuoreen Liisaa ja Roskisdyykkarin Balladia. Ja Totisen Pojan Jenkkaa. Keventynein mielin.

2 thoughts on “Lievestuoreen Liisa

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *